Takapihan Räpätys

Viime syksynä opin syömään lampaankääpää. Sienet, nuo luonnon antimista kaikkein erikoisemmat. Ei kasvi, eikä eläin. Sienet tuntuvat jakavan mielipiteitä ahkerasti: joko niitä vihaa, tai sitten niitä rakastaa. En pienenä voinut sietää sieniä. Tai lähdin aina mielelläni tätini kanssa sienimetsään, mutta elämäni kaamein asia oli joutua syömään tädin tekemää tattimuhennosta. Vieläkin selkäpiitä karmii, kuin muistelen kuinka pahalta se silloin maistui (anteeksi vaan täti). Kävin pienen maalaiskoulun ala-astetta ja meillä oli hyvin erähenkinen luokanopettaja. Hän vei meidät joka vuosi yökouluun telttailemaan hämeen maastoon. Siellä opettelimmen kasvien ja sienien tunnistusta. Nyt vaikka osa taidoista on jo unohtunut, olen sitä mieltä että silloin hieman tylsältä tuntunut sienikirjan pänttääminen kyllä kannatti. Teini-iässä maistoin kummisetäni tekemää sienikastiketta ja ymmärsin että sienet eivät maistu samalta kuin tädin tattimuhennos vuosia sitten. Sen jälkeen tuli sieniä syöty...

Oi voi, en voi uskoa että siitä on jo kuukausia kun viimeksi ehdin istahtaa blogin äärelle. Tuntuu että näin kesällä on jatkuvasti tehtävää. On häitä, rippijuhlia, lomamatkoja, festareita tai sitten vaan rikkaruohoja kitkettävänä. En siis ole kauheasti ehtinyt hoitamaan tietokonetta viimeisen parin kuukauden aikana. Toisaalta se on ilo huomata, että elämään syntyy niin paljon kaikkea ihanaa tekemistä, että voi huoletta irtautua tietotekniikasta ja sosiaalisesta mediasta. Olen kulkenut pitkin metsiä ja peltojen reunoja, samalla yrittäen hengittää kesää ja auringon lämpöä joka ikiseen soluuni. Saatoin koiralenkillä vain istahtaa mättäälle ja kuunnella hetken sitä kuinka metsä elää ja hengittää. Tuntuu kaiholta ajatella että pian pakkanen syö puiden lehdet ja metsä verhoutuu kuukausia kestävään hiljaisuuteen. Paljon on tapahtunut meidän torpassa. Sain tosiaan vihdoin taivuteltua isäntää remppaamaan meidän keittiön. Päätimme kunnioittaa vanhaa torppaa ja vanha lautalattia kaivettiin ...