Ihanat, kamalat sienet.

Viime syksynä opin syömään lampaankääpää.

Sienet, nuo luonnon antimista kaikkein erikoisemmat. Ei kasvi, eikä eläin. Sienet tuntuvat jakavan mielipiteitä ahkerasti: joko niitä vihaa, tai sitten niitä rakastaa. En pienenä voinut sietää sieniä. Tai lähdin aina mielelläni tätini kanssa sienimetsään, mutta elämäni kaamein asia oli joutua syömään tädin tekemää tattimuhennosta. Vieläkin selkäpiitä karmii, kuin muistelen kuinka pahalta se silloin maistui (anteeksi vaan täti). Kävin pienen maalaiskoulun ala-astetta ja meillä oli hyvin erähenkinen luokanopettaja. Hän vei meidät joka vuosi yökouluun telttailemaan hämeen maastoon. Siellä opettelimmen kasvien ja sienien tunnistusta. Nyt vaikka osa taidoista on jo unohtunut, olen sitä mieltä että silloin hieman tylsältä tuntunut sienikirjan pänttääminen kyllä kannatti. Teini-iässä maistoin kummisetäni tekemää sienikastiketta ja ymmärsin että sienet eivät maistu samalta kuin tädin tattimuhennos vuosia sitten. Sen jälkeen tuli sieniä syötyä aina sillon tällöin, mutta varsinainen innostus sieniin lähti muutamia vuosia sitten, silloin kun me Isännän kanssa tavattiin. Isäntä on kova poika metsästämään ja tuoreenrakkauden huumassa lupauduin tietenkin loppusyksyn metsäretkille mukaan. Muutaman kylmällä mättäällä istutun päivän jälkeen päätin keksiä jotakin muuta tekemistä itselleni reissujen ajaksi. Niinpä nappasin sienikorin käteen ja lähdin sieneen. Siinä vaiheessa keltavahvero oli ainoa sieni jonka tunnistin niin hyvin että uskalsin sitä poimia. Anoppi kiitteli metsäreissujen jälkeen sienisaaliista ja niistä hyvillään neuvoi minulle kuinka tehdään sienikastiketta ja soppaa riistan kylkiäisiksi. Siitä sitten sieni-innostukseni lähti.

Muutaman vuoden ajan olenkin jo ehtinyt sieni-intoilemaan. Heti kun ensimmäiset keltavahvero havainnot on tehty, on pakko lähteä maastoon sienestämään. Meillä Isäntä ei välitä sienistä juurikaan, joten saaliit on sitten jaettu sukulaisten ja ystävien kesken. Viime vuonna päätin että laajennan sienireviiriäni ja opettelen joka vuosi yhden uuden sienen. Nyt osaan tunnistaa ja valmistaa jopa kolmea eri sientä: keltavahveron, suppilovahveron ja lampaankäävän. Vielä olisi maata kartoitettavana sienilajien saralla. Korvasienen tunnistan ja olen niitä aina silloin tällöin nähnytkin, mutta niiden myrkyllisyyden vuoksi olen pitänyt näppäni niistä erossa. Tulevana syksynä olisi tarkoitus kokeilla ainakin yhtä uutta hapero tai tattilajiketta.

Sieniherkuista lemppareitani on kastike ja piirakkaa. Sienikeittoa en ole ikinä oikein osannut valmistaa samalla tavalla hyväksi ja kermaiseksi kuten jotkut sen osaavat. Samoin sienipiirakasta ehdin kokeilemaan monia eri reseptejä, kunnes löysin reseptejä yhdistelemällä sen omasta mielestäni parhaan. Tässä teille halukkaille ohjeet juustoiseen sienipiirakkaan:

Pohja:

1 kpl myllyn paras pyöreä piirakkataikina (suolainen)

Täyte: 

½-1 litraa keltavahveroita, suppilovahveroita, torvisieniä tai jotain muita sieniä

1 sipuli

200g (yksi purkki) kanttarelli tuorejuustoa/ maustamatonta tuorejuustoa

½ purkkia (70g) smetanaa

2 dl ruokakermaa

2 kananmunaa

1 pss juustoraastetta (edam)

Suolaa ja pippuria

Painele piirakkataikina piirakkavuoan pohjaan ja reunoille. Pilko sipuli ja sienet pieniksi paloiksi ja paista pannulla kunnes sienien vesi on haihtunut. Mausta suolalla ja pippurilla. Nosta paistinpannu liedeltä ja kaada pannulle tuorejuusto sekä smetana. Sekoita paistinpannulla täyte tasaiseksi ja kaada sitten vuokaan taikinan päälle. Sekoita ruokakerma ja kanamuna, kaada ne sitten vuokaan täytteen päälle. Lopuksi ripottele pinnalle juustoraastetta. Paista 200 C n. 30 min. Tarjoa vielä hieman lämpöisenä tai kylmänä. Tämä piirakka on hyvää esimerkiksi rucuola-mansikka-vuohenjuusto salaatin kanssa. Ei muuta kun vesi kielelle, kumisaappaat jalkaan ja kohti sienimehtää !